JUOPPOHULLUN PÄIVÄKIRJA AUTOMAATTI TEKSTI

Sain aamulla kerättyä hajanaisia muistikuvia jostain vitun lupauksesta, jonka annoin eilen. Funtsin nuppi savuten kunnes helpottava tieto saapui puhelimitse. Kristian soitti ja muistutti, että olin lupautunut hoitamaan Mikaelin hauvoja viikon. Mitä helvettiä, olinko mennyt lupautumaan koirien hoitajaksi ja vielä Mikaelille?! Rauhoituin kun Kristian mainitsi hauvat, ne olivat siis tarvittaessa nyrkillä tapettavia pikku puudeleita.

Löysinkin pöydältä avaimet ja ohjeet. ”Anna päivässä 7 dl papanoita, kilo jauhelihaa ja 2 litraa piimää. Käykää pitkillä lenkeillä. Kettingit roikkuvat seinässä. Kerro isiltä terveisiä päivittäin. T. Mikael.” Pohdin, että kuinka vitun monta puudelia siellä oikein mahtoi olla kun muonaakin pitää antaa noin helvetisti. Vittu, kuljetanko mä niitä puudeleita kettingissä? Huomasin kauhukseni, että päälleni oli laskeutumassa nk. pelkokrapula. Vapisutti ja pelotti, mutta päätin hoitaa lupaamani homman ja lähdin kohti Hesperiankatua.

Perille päästyäni hanskat tärisivät kanuunasta niin järjettömästi, etten meinannut saada avainta osumaan lukkoon. Pohdin, että jos nyt olisi pitänyt pujottaa meisseliä leidin toosaan niin olisi ollut ihan arpapeliä luiskahtaako pyhämaila tuhkaluukun vai pesän puolelle. Sain kuin sainkin ulko-oven auki ja kun vielä avasin välioven oli pumppu tulla rotsin läpi. Vai hauvoja! Vittu siellä oli kaksi hevosenkokoista dobermannia, jotka mut nähdessään yrittivät hyökätä kiinni kurkkuuni. Salamana paiskasin oven edessäni kiinni ja syöksyin rappukäyttävään. Voi helvetti mikä mekkala kämpässä alkoi. Kaivoin varmuuden vuoksi Mikaelin lapun esiin ja tarkistin osoitteen. Oikea osoite se oli ja lapun lopussa luki, ”muistathan kertoa Beibille ja Nupulle terveisiä!”. Beibi ja Nuppu, ai noi vitun tappajat? Hoipuin Mikaelin postiluukun luo ja kuiskasin, ”ai niin, terveisiä isiltä”.

Mietin, että millähän helvetillä mä syötän noi tappajat, koska mistään hinnasta en tohon luukuun enää astu. Menin kuitenkin kauppaan ostamaan sovitut muonat ja painuin takaisin Mikaelin kämpän ovelle. Aloin pudotella postiluukusta jotain Pluto-koiranpapanoita ja välillä roiskaisin klimpin jauhelihaa kyytipojaksi. Olipa metkaa syöttää postiluukun kautta kahta sekopäistä dobermannia. Melkoinen lotina eteisestä kuului. Ennen lähtöä thuikkasin taas postiluukkuun, ”terveisiä isiltä”. Oven takaa kuului syvä röyhtäys.

Himassa soitin Kristianille ja kerroin näistä ”hauvoista”. Kristian oikein ilostui, ”ai Beibi ja Nuppu?”. Kerroin etten voi viedä niitä kävelylle. Kristian rauhoitteli, ”ei ne mitään tee. Ne ovat tosi kivoja”. Niinpä sanoin Kristianille, että sittenhän se voi viettää reippaan hetken näiden kivojen hauvojen kanssa. Kristian lupasi tulla hakemaan avaimet. Hullu mies...

24.11. Tiistai

Mä olen selvästi todella herkkä kaveri, tai siis altis tapahtumille. Näin unta dobermanneista ja Tiinasta. Olin juuri naimassa Tiinaa kun tunsin persposkien välissä jotain kylmää ja kosteaa. Käännyin ympäri ja näin kuinka Beibi yritti työntää jotain vitun vinkulelua mun pakoputkeen. Kun käännyin ympäri, niin Tiinalla olikin Nupun pää. Kiljuin suoraa huutoa vielä aamupaskallakin. Ihan hirveä uni - todella hirveä!

Ovikelloa rimputettiin taas Kristianmaisesti. Jokin kummallinen enne sai mut kuitenkin ensin kurkistamaan ovisilmästä. Ei jumalauta, siellä oli yhtenä vitun aurinkona hymyilevä Kristian ja ne kaksi dobermannia! Huusin oven läpi, että mitä helvettiä Kristian oikein raahaa niitä koiria mun luo. Kristian vastaa naama edelleen onnesta pallona, ”mä ajattelin, että te varmaan haluaisitte tutustua toisiinne?”. Vastasin hyvin selkeästi, ”joo, ei haluta. Moido, en ole kotona”.

Kettingit vaan kilisi rapussa kun dobermannit lähtivät epäonnistuneelta tutustumiskäynniltään. Toivottavasti se sekopää muistaa antaa niiden päivittäisen raakaliha-annoksen, huh.

25.11. Keskiviikko

Kristian soitti aamulla ja kertoi dobermanneista kuin joistain lapsista. ”Beibi on niin ihana kun se lupsuttaa peitonkulmaa kuin jotain tuttia. Nuppu haluaa istua sylissä vaikka se painaa varmaan 50 kiloa! On ne niin lutusia, pikku dopsut...” Voi helvetti, dopsut! Kristian ehdotti, että se tulisi käymään sen Gunnarin kanssa. Asetin ehdoksi, että ”dopsut” jäävät himaan.

Kristian ja Gunnar saapuivat iltapäivällä mun kämpille. Ihmettelin, että mitä ihmettä pullotti Kristianin rotsin taskusta? Ei helvetti, siellä oli kuivattuja siankorvia! Kristian selitti innostuneena, että dopsut rakastaa siankorvia. Kumma juttu, vaikka ei ollut paha olo niin silti alkoi pakissa kiertää. Mitä enemmän ajattelin Kristianin taskussa olevia kuivattuja siankorvia, sitä enemmän pötsissä kieppui. Päätin ratkaista ongelman ja käydä yrjöllä. Kylläpä helpotti, yrjöäminen kannattaa aina!

Tämä harmaapäinen Gunnar vaikutti ihan kelpo ukkelilta. Se alkoi kysellä mun syntymäaikaa. Otin sen kohteliaisuutena, koska se varmaan kelaili että mä olen tosi nuorekas verrattuna Kristianiin. Paska huuleen, sekin oli joku astrologi. Sä alkoi köhistä analyysiä mun pyhällä sohvalla, ”jos teillä on Mars hyvissä aspekteissa Auringon kanssa niin se antaa menestystä sotaleikkauslääketieteessä. Lisäksi luonteenne on sangviinis-koleerinen. Teitä kiinnostavat salatieteet. Nousumerkkinne perusteella suosittelisin teurastajan uraa. Teillä on riski menehtyä itseänne suuremman eläimen kitaan”. Voi vittu, mistä Kristian aina löytää näitä ihmehyypiöitä? Vaara menehtyä itseäni suuremman eläimen kitaan? No, ainakaan mä en mene vähään aikaan Korkeasaareen...

Kristian taas hehkui onnesta sohvalla kun se kuunteli uuden gurunsa luentoa. Onneksi se pelasti iltani pomppaamalla pystyyn, ”kamalaa! Mä meinasin unohtaa dopsut!”. Kristian häippäsi viemään dopsuille siankorvia outo ukkeli kintereillään. Löhöilin sohvalla ja mietin, että mikä on sangviinis-koleerinen? Varmaan se liittyy jotenkin koleeseen viiniin...

26.11. Torstai

Mä en pystynyt nukkumaan koko yönä kun pohdin, että mikä on sangviinis-koleerinen? Pistelin aika haipakkaa suoraan kirjastoon ja kysyin virkailijalta, että olenko mä hänen mielestä sopiva sangviinis-koleeriseksi teurastajaksi? Kirjaston tädin silmät pyörähtivät kuin hedelmäpelin rullat ja se yskäisi, ”ihan pieni hetki”. Täti kipitti takahuoneeseen selvittämään mun tiukkaa kysymystä. Ehdin odotella varmaan viisi minuuttia kun paikalle paukahti neljä korviin asti aseistautunutta kommando-poliisia, jotka piirittivät mut ja pistivät rautoihin. Mä olin ihan pihalla, että mistä helvetistä oli kysymys. Tää sama virkailijan rumppi tuli suu vaahdossa selittämään kytille, ”tää on se hullu, joka haluaisi teurastaa meidät, tää on se hullu..”. Sitten se vitun kanttura vielä potkaisi mua kylkeen niillä puhki klompsutetuilla korkokengillään. Mut vietiin kyttikselle.

Kaksi kyttää jotka istuivat mun molemmilla puolillani vapisivat. Mä käskin etupenkillä olevien kyttien pistää auton lämppäriä kovemmalle. Etupenkillä oleva huppupäinen kivitalo mulkaisi mua. Vastasin katseeseen, ”näillä hepuilla täällä takana on niin kylmä että ne ihan vapisee”. Mut vietiin kuin joku poliisimurhaaja kuulusteluhuoneeseen. Onnekseni kuulustelija oli suhteellisen täyspäinen yksilö. Selitin sille pienimmätkin yksityiskohdat huomioiden kaiken mahdollisen tästä helvetin analyysistä, jonka Gunnar mulle teki. Kyttä alkoi heltyä ja päästi mut irti raudoista ja tarjosi vielä kupin kahviakin. Mä pyysin lähettämään niille mut pidättäneille kytille terveisiä, että jos mä tulen jouluna käymään niiden kodeissa lihanleikkauskeikailla, niin lupaan pitäytyä vain kinkun silpomisessa. Ei tarvitse enää vapista. Tunsin kuinka mua kuulustellut kyttä katsoi pitkään perääni, mietteliäänä...

27.11. Perjantai

Kristian tuli aamulla masentuneena mun luo. Sillä oli messissä Jamppa Tuomisen levy ja kaksi kossua. Se pisti soimaan Jampan levyn ja korkkasi kossun. ”Jampan muistolle”, totesi Kristian ja veti pitkän huikan. Kurlattiin kossut päivän mittaan ja kelattiin Jampan kohtaloa. Me oltiin ihan varmoja, että ne irlantilaiset oli heittäneet Jampan päälle aiheettomia syytteitä. Ei Jamppa olisi mennyt tekemään mitään sellaisia sekoiluita. Oli koston aika, osa 1. Veivasin kirjeen Irlantiin.

”Kuulkaapas lasten heitteille jättäjät!

Asia on nyt sillä tavalla, että te olette tappaneet meiltä hyvän laulajan. Tajuatteko pisamanaamaiset mulkunnuolijat, että me suomalaiset ei tykätä teistä. Se on aika vittumainen juttu - teidän kannalta. Meiltä lähtee täältä iskuryhmä ja tullaan tanssimaan vähän kovakenkätanssia teidän pienten pallien päällä niin alkaa hiljalleen omatunto kolkuttaa. Lisäksi opetamme teidän perseet puhaltamaan säkkipilliin porilaisten marssin kärkevät sävelet. Turpaa tulee joka tapauksessa - ja kovaa!

Toivoo Juha, Kristian ja muut suomalaiset”

Kävimme samantien viemässä kirjeen postiin. Päälle pistimme vain tekstin, ”irlantilaisille”.

28.11. Lauantai

Olin vielä tänäänkin niin sydämistynyt ja tohkeissani Jampan kohtelusta, että päätin suostua Kristianin ja dopsujen kanssa yhteiselle lenkille. Ihme ja kumma, mutta ne dopsut olivat oikeasti ihan kilttejä?! Aloin funtsia, että pitäisköhän hankkia itsellenikin dopsu, koska kummasti tuli jalkakäytävällä tilaa kun marssi Beibin ja Nupun kannoilla.

Kun olimme vieneet dopsut takaisin himaan ja syöttäneet niille niiden virallisen kilon raakaa lihaa päädyimme pubiin miettimään vielä kerran Jampan kohtaloa. Nyt totesimme, että myös espanjalaiset viranomaiset ovat kusipäitä. Miksi ne eivät voineet antaa Jampan passia takaisin? Taas täytyi kirjoittaa kirje, tällä kertaa Espanjaan.

”Hyvä kusipää Senor!

Tuliko tehtyä virkavirhe? Vittu me tehdään susta vielä sellainen pää-paskaks-paella, että tulee mammaa ikävä!

Manolitot Juha ja Kristian”

Kuoreen kirjoitimme tikkukirjaimin, ”Virkamiehelle Kanarialla”.

Pahin suru alkoi hellittää kun olimme kantaneet oman kortemme kekoon - vähän liian myöhään. Kohotimme illan mittaan Jampalle niin monta maljaa, että maksa rätisi.

29.11. Sunnuntai

Olipa järkky kankkunen. Se on varmaan toi surun ja alkoholin liittäminen aika kova yhdistelmä. Tiina tuli iltapäivällä kyläilemään. Se sanoi jäävänsä yöksi jos katson sen kanssa leffan nimeltä ”Hiljaiset sillat”. Ajattelin, että kyllähän siinä yksi hiljainen silta menee, varsinkin jos pääsee illalla vääntämään vielä Tiinaa siltaan...

Voihan paska, kuvittelin leffan olevan joku dokumentti vähän käytetyistä silloista. Se olikin käsittämättömän koskettava rakkaustarina. Leffa oli mulle kaamea kokemus. Mun sisäinen lapseni olisi halunnut parkua suoraa huutoa, mutta mä taistelin kaikin voimin vastaan. Tunteita herkistävä leffa ja kankkunenkaan ei ole hyvä yhdistelmä! Kun Tiina huomasi leffan koskettaneen oikeasti mua, niin se palkitsi mut ruhtinaallisella tavalla. Ensimmäinen kerta kun mä en ollut pinna kireällä vaikka ei koko yönä tullut nukuttua sekuntiakaan. Miehessä pitää olla sopiva ripaus kriminaalia ja herkkyyttä...