30 katselua

Kun yhteiskunta voi pahoin, laskun maksavat aina heikompiosaiset

Kansa saa nyt kylmää kyytiä ja välinpitämättömyys näkyy tavallisessa arjessa

Näin joulun aikaan moni meistä tekee vuosittaisen välitilinpäätöksen, joka on hyvä ja ennen kaikkea terveellinen tapa tehdä pikavisiitti omaan minään ja oman elämän tapahtumiin. Näin minäkin teen.

Mennyt vuosi on ollut monella tavalla poikkeuksellinen. Ei varsinaisesti omalla kohdallani, vaan yleisesti. Ihmiset voivat nimittäin erittäin pahoin. On köyhyyttä, yksinäisyyttä ja sairautta, mutta on myös niiden joukko, joilla henkinen pahoinvointi näkyy muun muassa vallan himona ja oman edun tavoitteluna. Tämä on kuitenkin sitä piilopahoinvointia, joka naamioidaan menestykseksi.

Tiedän mistä puhun, sillä kohtaan ammatissani monenlaisia ihmisiä. Avaan vuosittain satoja ovia ja jokaisen kynnyksen takana on aina erilainen ihminen ja sen mukainen elämäntarina.

Nämä kansakunnan syvät rivit paljastavat kuitenkin totuuden ja varsin karun sellaisen nykypäivän maailmanmenosta. Ihmisiltä ja erityisesti näiltä heikompiosaisilta on viety kaikki, joskus jopa ihmisarvo. Tein aikoinani paljon niin sanottua hyväntekeväisyyskeikkaa, jossa kohtasin juuri nämä arjen väliinputoajat.

Kannustus ja kauniit sanat ruokkivat monia tupia, mutta ahneus ja ilkeys näkyvät aina omassa kodissasi.

Pysäyttäviä tapauksia oli lukematon määrä, mutta erityisesti tämä kohtaaminen on syöpynyt ikiajoiksi mieleeni. Kyseessä oli erittäin köyhä leskimummo, joka asui yksin pienessä mökissään, ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Asumus oli hyvin harva ja kylmä. Kylmä puski sisään kohdista, joita mummo ei ollut saanut tilkittyä.

Vaikka risaiseen neuleeseen pukeutunut mummo oli köyhä ja mökki vaatimaton, niin kodikkaampaa paikkaa en ole matkani varrella kohdannut. Kaikkialta huokui lämpö ja lähimmäisen rakkaus. Pienen eläkkeen varassa elänyt mummo oli kattanut myös kauniin tarjoilun, syötti ja juotti vieraansa ja olisi antanut mukaan vielä matkaevästäkin.

Vielä lähdön hetkelläkin mummo sanoi, että ovet ovat aina avoinna ja jos ei ole muuta kuin perunoita, niin keitetään sitten niitä. Vierailu oli koskettava ja pysäytti miettimään elämän todellisia arvoja.

Kun köyhyys tulee tupaan, se on pirullinen ja hyvin usein myös lähtemätön vieras. Ahdinkoon vajoaminen voi tapahtua kuitenkin monista eri syistä. Vakavarainenkin talous voi romuttua esimerkiksi sairastumisen, tapaturman tai puolison kuoleman seurauksena.

Mutta olipa syy sitten mikä tahansa, kanssaihmistä tulisi tukea ja auttaa. Erityisesti yhteiskunnan taholta ilman turhanpäiväistä byrokratiaa ja paperirumbaa.

Marssijärjestyksen kaikessa määrää kuitenkin raha. Inhimillisyys, empatia ja se paljon puhuttu maalaisjärki on pyyhkäisty sivuun eurojen edeltä. Vanhukset saavat maata likaisissa vaipoissaan ja heikolla ravinnolla, kun tavoitteena on kerätä vanhustenhoidon avulla vain mahdollisimman muhkeat osingot. Sama pätee myös muihin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Ihmisistä ja nimenomaan heikompiosaisista on tullut yhteiskunnallinen rasite, mutta niiden avulla pyritään keräämään kuitenkin mahdollisimman suuret liikevoitot.

Kerronpa tähän väliin Lenne-papastani, joka oli sodankäynyt, kovia kokenut mies. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut. Ei sitä, että leipä oli murusina maailmalla ja tilipussi oli kovankin päivätyön jälkeen niukahko. Pappa ei valittanut myöskään kymmenien kilometrien työmatkoista, jotka taittuivat kovillakin talvipakkasilla polkupyörällä. Vaikka työtä oli paljon ja elämä niukkaa, niin papalla jäi aikaa myös kanssaihmisille. Ovet Ketolan tupaan olivat aina avoinna ja siellä riitti ruokaa ja kannustavia ajatuksia oman perheen lisäksi myös ohikulkijoille.

Papallani oli suuri ja rakastava sydän. Hän rakensi, raivasi ja uurasti, kuten kaikki muutkin sodan kokeneet ikätoverit. He olivat niitä, jotka jälleenrakensivat meille jälkipolville toimivan ja ennen kaikkea turvallisen yhteiskunnan.

Mutta, kuinka kävikään. Ahneus, oman edun tavoittelu ja tunteeton kilpailuhenki ovat romuttaneet tämän kaiken. Jäljelle on jäänyt vain turvattomuus ja jatkuva epävarmuus. Yhteiskunta on jakautunut karkeasti sanottuna kahteen leiriin. Kuplassa eläviin hyvätuloisiin ja niihin, jotka taituroivat päivästä toiseen pärjäämisensä eteen. Ja vain murto-osa ihmisistä on enää niin onnekkaassa asemassa, että elämä on velatonta ja taloudellisesti vakaata.

Papan sanoja lainatakseni, haluan nostaa esiin hänen elämänohjeistuksensa meille jälkipolville:

Kannustus ja kauniit sanat ruokkivat monia tupia, mutta ahneus ja ilkeys näkyvät aina omassa kodissasi.

Anne Anttila

Kirjoittaja on Päivän Lehden vakituinen avustaja ja 38 vuotta toimittajana työskennellyt media-alan moniottelija

 

Comments are closed.