Kuvia 23.10.2004 edesmenneestä isästäni, kuva isoksi klikkaamalla.

HÄÄKUVA -55HÄÄKUVA -55



RISTIÄISISSÄ -83RISTIÄISISSÄ -83
NAAPURISSANAAPURISSA
SUKULAISET KYLÄSSÄSUKULAISET KYLÄSSÄ
LAPSEN-LAPSIA SYLISSÄLAPSEN-LAPSIA SYLISSÄ
SAVONLINNASSASAVONLINNASSA
SAVONLINNASSASAVONLINNASSA
PAAPAN LUONAPAAPAN LUONA
VUONNA 84VUONNA 84


Muistoja isästäni

Isäni oli ja on muistossani edelleenkin vanhankansan peruspohjalainen rauhallinen ja vakaa luonne varustettuna inhimisellä lämmöllä ja mielestäni erittäin hienotunteisella ainoastaan itseensäkohdistuvalla ja ketään loukkaamattomattomalla ja herkällä huumorilla.

Hän oli syntyisin Ylistaron Kylänpäästä pienviljelystilalta entisen torpparin ja mm. Orisbergin kartanon taitavan kyläsepän pojan poikana.

Vuonna 1936 eli 16 vuotiaana Hän liittyi Ylistaron suojeluskuntaan ja siitä alkoi hänen 5 vuotinen raskas maanpuolustus / sotareissunsa.
Aluksi Viipuriin linnoitustöihin ja kohta jo rintamalle.

Hän palveli Syvärillä ratsuväki prikaatissa sekä muualla etulinjojen paikoissa.
Kertomansa mukaan isäni suuresti suri menettämiään taistelutovereita siviiliin pääsynsä jälkeenkin.

Palattuaan sodasta hengissä kovia kokeneena Hän opiskeli menestyksekkäästi Vaasan teknisessä koulussa ----> ( nyk. Vaasan Ammattikorkeakoulu)

Rakennusmestariksi talonrakennus linjalla ja valmistui 1946 oppimatta kuitenkaan sujuvaa Ruotsin kieltä vaikka ummikkoruotsalainen kämppäkaverinsa oppikin kiitettävän Suomen kielen.

Oliko kämppis suuttomampi kuin isäni vai päinvastoin on jäänyt arvoitukseksi.

Viikot hän asui Palosaarella ja ajeli perjantaisin polkupyörällä kotiin Ylistaroon ja taas maanantai aamuna Vaasaan.

40 luvulla Suomen tiestö oli kurjassa kunnossa ja pahimpiin paikkoihin oli ajettu pehmeää lentohiekkaa jonne polkupyörä ja auto upposi usein akseleita myöden.

Lentohiekkaa
Tiestöä Tiestöä Tiestöä Tiestöä Tiestöä

Vuonna 1954 oli asfaltoituja teitä Suomessa vain 179km ja asfaltointi pääsi kunnolla vauhtiin vasta 1960 luvulla.

Asfalttiteitä ei tosiaan vielä ollut muualla kuin joillakin Helsingin kaduilla. Mutta sitkeästi hän koulumatka-pyöräili n. 4 tuntia / sivu yhteensä 280 km viikossa huonoja upottavia teitä pitkin välillä pyöräänsä kantaen muutaman vuoden ajan. Lähde | Lähde

Sodanjälkeisessä Suomessa riittikin jälleenrakentamista lähtien Rovaniemestä ja muualta pohjois-Suomesta jatkuen Kemin pommitetun kaupungintalon suurehkoon ja vaikeaan korjaukseen koska nurkan 1 peruspilari oli kokonaan lentopommilla hävitetty.

Ilmeisesti korjaus onnistui koska syntymäkaupunkini Kemin kaupungintalo on edelleekin pystyssä.

Elämä jatkui Mestarintöissä Kemissä sillä muutoksella että aikuisella miehellä tuli mieleen ajatus perheen perustamisesta Äitini Katri Orvokin kanssa.

1957 marraskuun kolmannen viikon lauantaina koin ensikertaa päivänvalon saapuessani ihmettelemään kylmää maailmaa turvallisesta kohdustani.

Veljeni Tapani syntyi runsasta vuotta myöhemmin samassa kaupungissa ja siskoni Kristiina muutaman vuoden päästä jo Oulussa.

Olimme ostaneet talon Pateniemen kaupunginosasta ja siitä paikasta jäi mieleen Isäni lohduttavat sanat; "odota haen lämmintä vettä" kun jäin 4 vuotiaana uteliaana pikkupoikana kielestäni kiinni jäiseen Upon uuninluukkuun piharakennuksessa -20 asteen pakkasessa.

Naapurimme sukunimi oli Saha ja jostakin kumman syystä tunsin vetoa sinne koska olin huonouninen siihen aikaan niinkuin nytkin.
Menin yhtenä aamuna sinne kopistamaan ovia ehkä 5-7 aikoihin ja join aamukahvit perheen kanssa. Totesivat minut pihavirkuksi kaveriksi ennenkuin patistivat takaisin kotiini nukkumaan.

Muutimme about v. 1961 Oulusta nykyään Siikajoen kuntaan kuuluvaan Revonlahdelle Ruukin kylään.
Muutto tapahtui yhdellä kertaa kesäaikaan isolla ja wanhanaikaisella puoliperävaunu rekalla äidin fiikukset tuulessa avonaisella lavalla lepattaen.

Revonlahdessa Ruukissa Siikajoen varrella Lodentiellä äiti piti yhtä lehmää, välillä kahtakin lammasta ja sikaa mutta se talo oli äidin mielestä erikoinen:

Äitini mukaan siellä kummitteli koska tontilla oli kyläläisten mukaan kuulemma ollut UKKO LODEN tukikohta suomen sodassa Venäjän ja Ruotsin vastaisissa Revonlahden taisteluissa 27.04.1808. J.L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden mukaan Karl Leonhard Lode piti Ruotsi-Venäjä taisteluiden aikaan asuinpaikassamme päämajaansa. Todenperäisyyttä en pystynyt tarkistamaan. Avaa auki tästä klikkaamalla J.L.Runebergin, Vänrikki Stoolin tarinat. Ukko Lode runo


	Ukko Lode
Aina, taisteluun kun mennen
ryntökäskyn ilmoittaa
Ukko Lode, sitä ennen
harmaan päänsä paljastaa.
Hartahana, totisena
seisoo näin hän hetkisen,
niinkuin muinoin pienoisena
vanhana nyt rukoillen.

Pois nyt kaikkein päästä hattu!
Tyyni hartaus nyt on.
Luodit lentää, väliin sattuu
viereen, välin joukkohon;
miestä kaatuu täällä, siellä,
seis! Ei liikahdustakaan!
Isämeitä ynnä vielä
siunauskin luetaan.

Vasta kun ol' äänehensä
rukouksen päättänyt,
tuli ukko säntillensä,
hatun painoi päähän nyt:
"Syösköön vaikka lemmon kansa
vastahamme joukkojaan,
eipä hätää Herran kanssa,
hurraa, pojat, eespäin vaan!"

Sitten koitti ryntäystä
uskoineen ja miehineen;
pelkoa ja epäilystä
nyt ei päässyt sydämeen.
Ydin nuori, vanha pinta,
pilaa, totta vuorojaan,
lumitukka, tulirinta,
näin käv' ukko kulkuaan.

Väki virkkoi: "Tulimmainen!
Nuor' on äijä jällehen;
sydämessä veitikkainen
vielä asuu entinen,
loistaa hänen katseestansa
voittoon meitä näyttämään;
äidin rukous huulillansa
hän ei pelkää hiittäkään."

Verityöt ol' lopetettu,
väliin voittamallakin,
rukoukset suoritettu,
väki palas leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan.
Lode? Kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.

Useimmin hän kulkuansa
kulki hiljaa yksinään;
pari miestä vaan pääs kanssa,
parhaat hänen väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne mieli paloi, sinne
hänet nyt vei jalkakin.

Kyllikskö hän viel' ei saanut?
Niinkö oli kiihtynyt,
että, vaikk' on kaikki laannut,
viel' ei veriin kyltynyt!
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistään pelastaa.

Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
hoideltiin ja autettiin.
Kaikki saivat huojennusta,
vihamies ja omainen,
täss' ei tehty erotusta,
veli oli jokainen.

Moni, valmis henkeänsä
hetken lainaks arvaamaan,
katsoi hänen käyntiänsä
äänetönnä kaukaa vaan,
nousi kesken huviansa,
että saisi hetkisen
vilpitöntä nauruansa
nauraa tälle kummallen.

Väki virkkoi: "Hakkaa päällen!'
ukko huutaa ryntäissään,
mutta sitten paikkaa jällen,
minkä sattui särkemään.
Vaan - se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ei tää äijä hyvänmoijnen:
hurjan pojan se on työ."

Kunnon poikaveitikkapa
sydämessä piilee tuo;
vanha usko, vanha tapa
siihen kotiin lämmön luo.
Tyyni, vakava on pinta,
mut jos silmiin katsahdat,
ne kuin peilit kirkkahinta
lapsenmieltä kuvaavat.

Nuttu halpa, käytös rehti,
niin käv' ukko sotiaan.
Tuli rauha. Täytyi tähti
rintaan panna toisinaan.
Mutta kohta syksykylmiin
vaihtui kevät vanhuksen,
poika parka, itkusilmin,
rinnass' istui väristen.

Kun hän juhlapuvussansa
ynseänä seisoi näin,
väki kaikki seisoi kanssa
unisilmin töllistäin,
jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet nurin tehtihin,
kunnes viimein ukko suuttui,
kaikki hiiteen heittikin.

Mutta näin vain paraateissa
toisinansa tapahtui;
muulloin väen harjoitteissa
vanhaan tapaan pukeutui.
Hei, se oli toinen juttu!
Nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.

Temput tehtiin rivakasti,
riemulla ja innolla,
aina paljon paremmasti,
kuin hän taisi toivoa.
Muut' ei hällä tehtävätä,
katsastaissaan miehiään:
parrasta vain nyki tätä,
tuota huiskas leikillään.

Väki virkkoi: "Tulimmainen!
Vielä ukko nuori on.
Sydämessä veitikkainen
vielä asuu vallaton.
Aika satoi lunta päähän,
ruumis raukes vaivoistaan,
mutta katso, pilkistäähän
poika silmist' aina vaan."

On käytännössä aivan mahdollista että siinä kohdin oli Loden tukikohta ollut. Talo ei siis ollut 1800 luvun alussa rakennettu vaan nuorempi.

4,5 vuotiaan muistikuva paikasta keväällä 1962 on kun pikkuvelun kanssa oltiin puusolassa todella iloisissaan koska oltiin saatu sinivalkoinen vappuviuhka.

Meillä siis ihana yhteinen vappuviuhka jota puusolan pölkylle vuoron perään aseteltiin ja toisella tietysti kirves kädessä.
Vuoron perään hakattiin vappuviuhkan paperisuikaleita pölkyn sisään.

Paha sanoa mutta vahinkohan se, notta osuin velun sormeen kirveen hamarapäällä.

Isäni ei minua piiskannut lyötyäni veljeni Tapanin pitämää vappuviuhkan säiettä kirveellä siten että kirves osuikin hamarapää edellä veljeni sormeen ja jonka Isäni sai pelastettua lääkärin amputoimiselta.

Vielä vuonna 1962 amputaatio oli hyvä ja lohdullinen parannuskeino ihan kaikkeen kipeältä näyttävään pieneenkin vammaan.

Äitee ei ollut kovin armolias vaan allekirjoittanut sai tuppiremmiä olan takaa.

Isältäni oli 3 sormea amputoitu hänen leikkiessään ruutisarvella 5 vuotiaana.

Joten isä kielsi ehdottomasi katkaisemasta sormea. Velun sormi toimii hyvin tänäänkin vuonna 2024.

Seuraava etappimme oli Jylhä Kauhava tammikuussa 1963 ja Kauhavalle Isäni asettuikin loppuelämäkseen.

Työ oli Kauhavan Ilmasotakoulun laajennuksen parissa 1963 ja kiva muistikuva oli kun pääsin Hänen kanssaan työmaalle Helkama Hopeasiipi vm 1960 mopedin kyydillä koko 7-8km matkan.

Suuren rakennustyömaan 4.n kerroksen kattovalu oli 5v. pikkupojalle aivan ihmeellinen kokemus betonivibroineen ja laajalle avartuvien näköalojen vuoksi. Tosin jalka jäi aamulla väsymyksestä johtuen mopon pinnojen väliin aamulla mutta konkkasin urhoollisesti kerroksissa koko päivän.

Mieleeni Isästä on jäänyt erityisesti hänen käden taitonsa sekä jollain ihmeen keinolla saada se periytymään mm lapsilleen, rauhallinen luonteensa vastapainona kumppanilleen, sekä sellainen ihmeellinen vaikutus kaikille lapsilleen ja ainakin minuun ettemme pelkää vaativia haasteita eikä mitään uutta tai erillaista tilannetta vaan suorastaan nautimme niistä ja hakeudumme mm. opintielle, monimutkaisiin, tai vastaaviin itsensä voittamisen vaativiin tilanteisiin.

Kiitokset näistä luonteenominaisuuksita Isälleni samoin kuin hänen kiinnostuksestaan ja viimeisien viidenkymmenen vuoden harrastukselleen sukututkimukselle jota minäkin harrastin aikoinaan isäni kanssa 1980 luvulla.

Pääsimmekin helposti ja hauskasti Vaasan sekä Seinäjoen maakunta-arkistoissa 1700 luvun alkupuolelle tutkien kirkonkirjoja sekä mikrofilmejä.
Aikaa sellainen tutkimus vei aikalailla.

Eipä sitten löytynyt v 1700- v 1980 arkistojen tiedoista hevosvarasta, jalkaraudoissa kirkonmäellä makuutettua, julkisesti piiskattua, sukurutsan tekijää, eläimiin sekaantujaa tai eriväristäkään suvussa... mutta mistä ne arkistot tai kirkonkirjat varmasti kaikki tietää?

Olisi paljonkin kertomista ihanista onkireissuista Isäni veistellessä Siikajoella onkivapaa ja opettaessa pajupillintekoa; kahdestaan tai neljästään tehdyistä ravustamisista jolloin aikuiset söivät mahansa täyteen 10 litran kattilalla keitetyistä saksiniekoista.

Revonlahden ensimmäisestä televisiosta jonka Isäni meille hankki samana päivänä kun lähetykset sillä suunnalla alkoivat ja kyläläisten väenpaljoudesta jotka meillä kokoontuivat ja kommenteistaan uudesta ja ihmeellisestä asiasta Kalajokilaakson murteella.

Väki oli ihmeissään TV stä 60 luvun alkupuolella ja se kokosi ihmisiä yhteen, päinvastoin kuin nykyään kun se pitää väkeä kotonaan ja erillään toisistaan....

Paljon ja ei ainoastaan ajan kultaamia muistoja olisi kerrottavana Rakkaasta ja tärkeästä ihmisestäni eli Isästäni  mutta aika ja ihmisen kärsimättömyys asettaa tähän rajoituksensa.

Jos sitten palattaisiin vuodesta 1962 tähän päivään eli marrakuun viidenteen armon vuonna 2004 ja Isäni Jaakko Fabian Heralan hautajaisiin joissa tiedän ja toivon että kaikki läsnäolevat muistavat Isäni lupsakkaana ja erikoisen hienovaraisen huumorin omaavana sekä sävyisenä kansanmiehenä joka antoi suuren panoksensa kansamme itsenäisyyden edestä ja jota vuosien saatossa olen alkanut entistä enemmän kunnioittamaan.

Kiitän sydämestäni ja sielustani kaikkia läsnäolevia muistotilaisuudessa sekä Internetissä sivuillani vierailevia ihmisiä lämpimästä osanotosta Isäni Jaakko Fabian Heralan; suuren kasvattajan ja persoonallisuuden tuonpuoleiseen menon johdosta.

| 9018 | Isän hautajaiskuvat | Herala Sukupuu |